Māra Zālīten Suomen-vierailun 28.2.2019 aikataulut ja niihin liittyvät ilmoittautumisohjeet löytyvät tämän tausta-artikkelin alta.
Baltian "laulavasta vallankumouksesta" kolme vuosikymmentä
Kalevalan päivänä Suomessa vieraileva latvialainen Māra Zālīte (s. 1952) kuuluu kotimaassaan siihen kirjailijoiden ykkösketjuun, joka 30 vuotta sitten nousi barrikadeille vaatimaan vallanvaihtoa, järjestelmän muutosta ja itsenäisyyttä.
Viron kulttuuriväen rooli laulavan vallankumouksen kärjessä tunnetaan Suomessa parhaiten. Latvian ja Liettuan osalta tapahtumat ovat alkuinnostuksen jälkeen jääneet vähemmälle huomiolle.
Ympäristön saastumista vastustavina protesteina alkanut liikehdintä organisoitui Latviassakin laajan älymystönosan tukemaksi kansanrintamaksi, joka vaati uudistuksia ja vapautta. Neuvostovalta uhkasi pilata luonnon, jättää latvialaiset vähemmistöksi omassa maassaan ja työntää latvian kielen marginaaliin.
Kansanrintamien toiminnassa oli kaksi kärkeä: protestit ja oman kansallisen kulttuuriperinnön esille nostaminen.
Käyttövoimana toimivat kuorolaulu ja kansanrunous. Muutosta ajava kansanrintama kokosi riveihinsä kulttuuriälymystöä. Vastarintaa mobilisoimassa nähtiin nimekkäitä runoilijoita, kuten Imants Ziedonis, Knuts Skujenieks, Jānis Peters ja Māra Zālīte, jotka valoivat sanoillaan ja yleisöesiintymisillään uskoa kansan muutosvoimaan.
Māra Zālītella on armoitettu kyky puhutella joukkoja ikään kuin yksityisesti. Puheessaan väkijoukolle Kansanrintaman joukkokokouksessa Riiassa 1988 hän tiivisti mielialan: "Emme ole orpolapsia. Äiti-Latvia elää. On aika nousta pelastamaan Latvia." Samana vuonna Zālīte muokkasi Latvian kansalliseepoksen (suomennettu 1988 nimellä Karhunkaataja) tekstistä libreton rock-oopperaan Lāčplēsis, jonka esityksistä Riian urheilumaneesissa tuli "ilmiö", kansannousun symboli. Libretosta on Henri Rankin tuore suomenkielinen käännös vuodelta 2018.
Karhunkaataja on Latvian kansalliseepos, jonka satavuotisjuhlia vietettiin 1988. Ilmestyessään 1888 eepos toimi aseena latvialaisuuden puolesta, ja samaan tehtävään sitä käytettiin 1988. Zālīte on todennut haastattelussaan, että moni taho vastusti ooppera-ajatusta aluksi. Jotkut pitivät pyhäinhäväistyksenä, että kansalliseepoksen tekstiä pääsisivät esittämään kaikenkarvaiset estraditaiteilijat ja rockmuusikot. Sensuuri oli epäluuloinen mutta jäi neuvottomaksi. Millä perusteella kieltää nuorisoa esittämästä omaan kansalliseepokseensa perustuvaa teosta? Tekstiin sisältyy vahva viesti kansan oikeudesta vaihtaa vallanpitäjät, ja itse esitys oli neuvosto-oloissa hurja.
Suosionsa puolesta Zālīten librettoihin sävelletyt laulut ovat verrattavissa vaikkapa Vesa-Matti Loirin tulkitsemiin Eino Leinon runoihin, jotka poliittisessa räjähdysvoimassa toki jäävät jälkeen 1980-luvun lopun "Karhunkaatajasta". Yhdistäviä tekijöitä ovat henkeä nostattava sisältö ja helposti lähestyttävä sävelkieli. Yhteistä on sekin, että laulut osataan ulkoa ja niitä lauletaan yhteislaulutilaisuuksissa. Latviassa tämä voi tarkoittaa kymmenien tuhansien ihmisten kuoroja.
Romaani Viisi sormea
Vuonna 2013 Māra Zālīte julkaisi omaelämäkerrallisen romaanin, josta hiljattain ilmestyi suomenkielinen käännös nimellä Viisi sormea (Arktinen Banaani, 2018). Kirja kuvaa Siperiaan kyyditetyn latvialaisperheen paluuta neuvostoajan maalaiskylään 1956.
Viisi sormea on paitsi kirjailijan oman perheen tarina myös maansa historian tuntevan ja keinonsa hallitsevan ammattikirjailijan teos, yksityiskohtia myöten harkittu ja hiottu. Kirjaa on jo ehditty Suomessa osuvasti kommentoida toteamalla, että tämä pikkulapsen näkökulmasta kerrottu "aivan hurmaava ja järkyttävä", "autenttisen tuntuinen" tarina "paljastaa enemmän kuin kymmenen tutkimusta tai sata artikkelia". (Panu Rajalan blogi 5.11.2018)
Jos sivuuttaa lapsen kokemustasoon rajoittuvan, sinänsä yleispätevän kertomuksen, nousevat esille latvialaisten kansallisen itseymmärryksen keskeiset ainekset.
Latvia itsenäistyi 18.11.1918 ja ehti elää itsenäisenä tasavaltana parikymmentä vuotta ennen ensimmäistä neuvostomiehitystä 1940. Miehityksen ensimmäisinä vuosina 1940–1941 Latviasta kyyditettiin Siperiaan ja muuanne "Neuvostoliiton kaukaisiin osiin" yli 20 000 henkeä. Näistä suurin osa – noin 15 500 henkeä – vietiin 14. kesäkuuta 1941. Latvian asukasluku oli tuohon aikaan 1,95 miljoonaa henkeä.
Maaliskuussa 1949 Latviasta kyyditettiin 43 000 henkeä. Näissä kahdessa suurimmassa kyydityksessä vietiin Zālīten vanhemmat. Stalinin kuoltua 1953 paluu tuli vähitellen mahdolliseksi. Zālīten toinen isoisä ammuttiin, toinen kuoli nälkään Siperiassa. Isoäiti jäi 1956 edelleen karkotettuna Siperiaan.
Neuvostovallan Latviassa toimeenpanemat kyyditykset ovat kehikko, johon Zālīten teos asettuu. Haastattelussa 2014 kirjailija vastasi kysymykseen omaelämäkerran kirjoittamisen ajankohdasta, että tavallaan kirja on muotoutunut hänen koko elämänsä ajan. Aihetta ei voinut sivuuttaa, mutta kipeiden asioiden läpikäyminen oli emotionaalisesti raskasta. Vasta iän tuoma henkilökohtainen ja ammatillinen kypsyminen poistivat esteet. Tavoitteena oli kaunokirjallinen teos, jossa olisi sisäistä dramaturgiaa. Zālīten mukaan esimerkiksi ulkomaalaiselle lukijalle pitäisi olla samantekevää, kenestä kirja kertoo. Autenttisuuden tuntu perustuu kuitenkin omakohtaisiin kokemuksiin.
Zālīte on rinnastettu maansa klassikkokirjailijoihin. Suomalaisista kirjailijoista vertailukohtana tulee – vähän yllättäenkin – mieleen Maria Jotuni, hänen eräät novellinsa ja maalaismiljööseen sijoittuva romaani Arkielämää. Vaikka aika ja tilanne ovat erilaiset, molemmat kirjoittavat painavista aiheista aikansa yhteiskunnassa. Kerronta on kursailematonta ja dialogi hykerryttävää. Kohtaukset ovat tiiviitä ja toimivia. Karvas sivumaku paljastuu rivien välistä.
Romaanin tekstikudoksesta avautuu pysähdyttäviä symbolisia kuvia. Venäläisten asuttavana ollut kotitalo on siivoton. Kun paikkoja aletaan raivata ja pihalla lojuva siniseksi maalattu traktorinrengas heitetään tuleen, tämä mustaa savua syöksevä ja tarttuvaa nokea kasvoille levittävä rengas näyttäytyy neuvostomiehityksen symbolina.
Rengas oksentaa mustaa, se tahtoo kukistaa tulen punaisen ja oranssin valon. – – Sininen rengas ei ole mikään joutava kanikoppi, joka antautuu tulen syötäväksi sanaa sanomatta. Rengas näyttää miten ulvotaan, miten haistaan, miten syöstään naamalle mustaa savua. Pelastautukoot miten voivat kaikki jotka asettuvat sinistä rengasta vastaan. Heidät nitistetään, pyyhkäistään olemattomiin! Heidät peitetään mustalla noella päästä jalkoihin, saavat lopun ikäänsä kulkea ja karistella tuhkaa päältään!
Toinen vastaava kuva on tekstissä tuon tuosta esiin putkahtava "Naurava lapsi", jonka voi tulkita kyyditysten symboliksi. Matkalla Siperiaan pieni kiharapää poika juoksentelee vaunussa ja nauraa, kunnes hänet pudotetaan radan varteen.
Paljonpuhuva on saksalaismiehitykseen ajasta kerrottu kohtaus isoisoäidin pihamaalla; saksalaisupseeri ammuskelee aikansa kuluksi variksia ja vetäisee kaksi kuollutta varista keskellä pihaa kohoavaan lipputankoon. Lauran isoisoäiti ei malta olla kysymättä, onko Suur-Saksalle valittu uusi lippu? Vanhan vaakunasymbolin, kaksoiskotkan, on korvannut kaksoisvaris.
Kirjan nimi Viisi sormea tarkoittaa ensinnäkin elettä, jolla viisivuotias ilmaisee ikänsä. Isä vannottaa, että Siperiasta ei saa sanoa sanaakaan. Tämä totuus Lauran on tunnettava kuin omat viisi sormeansa. Juutalaiselta oopperalaulajalta Asjalta, jota syytetään englantilaisten lähettämäksi vakoilijaksi, mitä hän ei kuulusteluissa tunnusta, murretaan kummastakin kädestä viisi sormea. Kirjan loppupuolella Laura rakentaa viisihaaraiseen omenapuuhun majan, jonka nimeksi tulee "Viisi sormea". Lauran mielestä ihmisellä pitää olla paikka, jossa pääsee irti maasta; paikka, jossa voi ajatella ja uneksia omia ajatuksia ja omia unelmia. Majassa Laura laulaa Asjalta oppimansa Madama Butterflyn aarian. Tuleva taiteilija alkaa hahmottua.
Kaiken takana oli pelko
Luvussa "Laura lentää" on kuvaus suolla asuvasta ihmispedosta, joka ahnehtii verta ja luulee jo saavansa Lauran hampaisiinsa, se kuvittelee miten Lauran luut rusahtelevat suussa… Laura härnää petoa ja keksii, että ihmispeto ei voi tehdä mitään, jos ihminen osaa lentää. Niinpä Laura lentää…
Ihmispeto-nimitystä käytetään kirjassa väkivaltakoneistosta, jonka toimintatapoja ovat mielivaltaiset raakuudet (venäläiset ja saksalaiset miehittäjät, kyydittäjät, kuulustelijat jne.). Taustalla on kansantarujen ja populaarikulttuurin myyttinen ihmissusi.
Siperian kokemuksista ja kotiinpaluusta kertovia teoksia on ilmestynyt Latviassa paljonkin. Ilmiantojen ja Siperiaan palauttamisen pelko on niissä yleisesti esille tuleva seikka.
Sandra Kalniete – europarlamentaarikko, Latvian entinen EU-komissaari ja entinen ulkoministeri – kertoi Martti Puukon radiohaastattelussa 2014, että oli kaksi asiaa, joista neuvostoaikana vaiettiin: lännessä asuvat sukulaiset ja kyyditykset.
Totalitaarisissa järjestelmissä ihmiselle kehittyy kuin kaksi eri persoonaa. Yksityinen persoona avautuu vain sellaiselle henkilölle, joka on todella läheinen ja johon voi luottaa. Julkinen persoona puhuu vain sitä mitä häneltä julkisesti edellytetään.
Kirjassa on kohtaus, jossa kyläläisiä kokoontuu juhlimaan Lauran isän saamaa työpaikkaa ja vieraat alkavat kysellä Siperian oloista.
Vieraat ovat uteliaita, he kysyvät Lauraltakin, mutta Laura tietää, että Siperiasta ei saa kertoa. Tietää, siinä kaikki. Siperiasta ei saa kertoa koskaan, ei missään eikä kenellekään! Miksi? Siksi, että kukaan ei kuitenkaan ymmärrä, siksi että kukaan ei kuitenkaan usko, – – Siksi, että normaali ihminen ei voi sellaista ymmärtää. Ajattelee, että me itse olemme epänormaaleja, – – Kuitenkin, ennen kaikkea – ihmispetojen tähden. – – ihmispedot eivät halua, että joku puhuisi Siperiasta. Ihmispedot haluavat peittää Siperian kuin kissa läjänsä. Ihmispedoilla on silmät ja korvat kaikkialla. Jos puhuu Siperiasta, niin ihmispedot ottavat kiinni ja lähettävät takaisin. Käsittääkö Laura tämän? Laura käsittää.
Isän ja äidin sanat käyvätkin toteen. Täsmälleen noilla sanoilla Lauran ystävä Rita kommentoi, kun Laura kertoo ettei hän ollut koskaan nähnyt omenaa: Et ole normaali.
Kontrastit, kohtalot, kieli
Ero Siperian ja Latvian olojen välillä oli valtava – tätä korostavat muutkin Siperiasta kirjoittaneet. Köyhä Neuvosto-Latvia näyttäytyy kotiin palaaville yltäkylläisenä satumaana. Lauran on vaikea uskoa, että nälänhätää ei tarvitse pelätä enää koskaan.
Teoksen ajalliset kerrostumat ulottuvat sadan vuoden taakse. Henkilögalleria on laaja ja värikäs. Kukin tyyppi edustaa jotakin väestöryhmää ja asennetta. Isoisoäiti "Mamma" on suvun matriarkka, joka pitää pystyssä talon ja perheen rippeitä, niitä joita ei tapettu tai kyyditetty Siperiaan. Häntä puolestaan pitää pystyssä 1800-luvun loppupuolella syntyneen sukupolven arvomaailma. Mamma tukeutuu sellaisiin vanhanaikaisiin käsitteisiin kuin moraali, kunnia, työ ja hengellisyys.
Henkilöhahmojensa repliikeissä Zālīte paljastaa – kuin ohimennen – yksityiskohtia kyyditysten ja leirielämän armottomuudesta, mutta samalla kaiken olennaisen tuon ajan latvialaisen yhteiskunnan tilasta: kolhoosielämän prinsiipit (kaikki varastavat), toisinajattelijoiden kohtalo (ne joilla on suuri suu ja totuus kielen päällä, joista lääkärit joutuvat tekemään hulluja), kirkon asema (puskutraktorilla päälle vaan).
Vanhemmat korostavat, että kehenkään ei voi luottaa. Tuttavuutta tekevistä naapureista paljastuu omaan pussiinsa pelaavia puolueviskaaleja ja ilmiantajia. Vastakohta on Siperian monikulttuurisen parakkiyhteisön sydämeenkäypä keskinäinen solidaarisuus. Liettualaisnaiset, jalaton romanialainen, juutalainen oopperalaulaja, suomalaismies Karjalasta, ukrainalainen ja georgialainen oppivat huolehtimaan toisistaan: "Kaikki jaettiin, pilkottiin pähkinäkin puoliksi".
Kirjan tunnelmaa hallitsee kuitenkin lapsen elämänilo. Tätähän selittää sekin, mistä on tultu ja minne päädytty. Toinen tunnelmaa hallitseva tekijä on luonto. Zālīten konkreettinen, visuaalinen ja vivahteikas kieli saa luonnon elämään, ja pikkutyttö päähenkilö elää osana ympäröivää luontoa.
Kirjaa voi lukea myös kertomuksena siitä, miten Māra Zālītesta tuli se kirjailija, jona hänet tunnetaan. Siperia opetti Zālītelle paljon: kiinnostuksen kieleen ja ihmisten tarkkailuun, ymmärryksen siitä, että luonnon kunnioitus ja vastuunkanto yhteisöstä ovat elinehto.
Zālīten tuotannossa näkyy myös leiriolot kokeneille tyypillinen elämänasenne; kieltäydytään antamasta mielessä tilaa synkille asioille ja valoisampiin tarraudutaan kuin hukkuva oljenkorteen. Siperian parakkioloissa hyväksi havaittu selviytymiskeino tepsii paremmissakin paikoissa.
Hilkka Koskela
Kirjoittaja (s. 1953) on suomentanut tietokirjoja ja teatteritekstejä latviasta.
Kirjoitus perustuu keskusteluun latvialaisen kulttuurintutkijan Gunta Paavolan kanssa Helsingin kirjamessuilla 2018.
* * *
Māra Zālīte syntyi Krasnojarskissa 1952. Julkaissut runoja, näytelmiä, librettoja, esseitä, lasten ja nuorten kirjoja. Palkittu useilla kirjallisuuspalkinnoilla. Käännöksiä mm. venäjän, saksan, englannin, ranskan, ruotsin, viron ja liettuan kielelle. Romaani Viisi sormea valittiin Latviassa vuoden parhaaksi proosateokseksi 2014.
Māra Zālīte vierailee Helsingissä Kalevalan päivänä 28.2.2019. Klo 11.00-13.00 järjestetään Latvian suurlähetystössä (Armfeltintie 10) lehdistötilaisuus, jonka yhteydessä on mahdollisuus kirjailijan henkilökohtaiseen haastatteluun. Māra Zālīte on tavattavissa suurlähetystössä myös klo 18.00 järjestettävässä iltatilaisuudessa, johon myös median edustajat ovat tervetulleita. Māra Zālīten Suomen-vierailu on osa Latvian 100-vuotisjuhlavuoden ohjelmakokonaisuutta, jota on tuettu Latvian ulkoministeriön toimesta.
Tilaisuuksiin pyydetään ilmoittautumaan tiistaihin 26.2.2019 mennessä:
Arktinen Banaani, kustantaja Harto Pasonen, puh. 050 529 9768, harto.pasonen@sarjakuva.com ja Latvian suurlähetystö, embassy.finland@mfa.gov.lv
Māra Zālīte
Viisi sormea
Suomentanut Hilkka Koskela
ISBN 978-952-270-404-7
348 sivua. Arktinen Banaani.
Lisätiedot ja haastattelupyynnöt: Arktinen Banaani, kustantaja Harto Pasonen, puh. 050 529 9768, harto.pasonen@sarjakuva.com ja suomentaja Hilkka Koskela, puh. 050 341 5621, hkos@welho.com
Lehdistökappaleet: myynti@sarjakuva.com