Kevätaurinko herättelee luonnon henkiin ja houkuttelee ihmiset talven jäljiltä kuopsuttelemaan puutarhaa. Kerrostaloasukkaana mieleen voi nousta pieni kateus: missä minä kaivaisin sormeni multaan? Parvekkeelle kun ei kovin montaa neliömetriä viljelyalaa saa. Virossa tämä osataan! Miten?
Virossa kerrostaloasukaskin voi olla viljelijä
Yllätytkö kun kerron, että kerrostaloasukkaallakin voi olla ihan oma pelto – ainakin Virossa. Virolaiskaupunkien lähiöissä kerrostaloasuntoon muuttaja saa usein samalla käyttöönsä oman pellonpätkän talon lähistöltä. Olen itse virolainen ja muutin lapsena 2000-luvun alussa perheeni mukana Virosta Suomeen. Kotimaani on monella tapaa samanlainen kuin Suomi, mutta paljon erojakin löytyy. Yksi kulttuurishokin aihe minulle, pienelle maahanmuuttajalle, oli juuri se seikka, että uudessa asunnossa ei ollutkaan omaa viljelymaata.
Asukkaiden viljelyalueita kutsutaan viroksi nimellä ”aiamaa”, suomeksi kasvimaa. Näillä peltotilkuilla perheet ovat voineet kasvattaa omat kaalit, perunat, porkkanat, salaatit ja marjat. Monet ovat pystyttäneet kasvimaillensa myös kasvihuoneet, joissa kasvatetaan tomaatit, kurkut ja muut lämpöä vaativat kasvit.
Neuvostoajan kaikuja
Käytäntö on ollut tavallinen joka puolella Viroa muualla kuin isojen kaupunkien keskustoissa. Neuvostoaikana kotitarveviljely oli erittäin tärkeä osa virolaisten ruokahuoltoa. Kauppaan saattoi olla pitkäkin matka ja ruoan saanti välillä epävarmaa, joten oli järkevää viljellä ja säilöä satoa itse. Itse kasvatettu on myös terveellinen ja turvallinen: saa varmasti sitä, mitä tilaa.
Vanhemmille virolaisille sukupolville keittiötarhan pitäminen oli itsestäänselvyys ja elämäntapa. Isovanhempani perustivat ensimmäiset omat viljelyksensä avioiduttuaan 1950-luvulla Võrun kaupungissa eteläisessä Virossa. Myöhemmissä asuinpaikoissaan Tartossa ja Põlvassa heillä oli samoin omat puutarhapalstat kerrostalokodin lähellä. Isoäitini mukaan niistä ei koskaan maksettu erillistä korvausta, heille vain osoitettiin oma palsta ja viljely sai alkaa.
Umpeen kasvavat pellot
Mummoni kasvimaan herkut ovat tärkeä osa makumuistojani. Nykyään hän on jo lähes 90-vuotias eikä ole enää pariin vuoteen päässyt viljelemään palstaansa. Mummon ryhti on käynyt kumaraksi eivätkä voimat riitä puutarhatöihin. Ikkunastaan hän näkee kasvimaalle, jolla monen asunnon palstat kasvavat nykyisin ruohoa ja kasvihuoneet jäävät hoitamatta. Samoin on käynyt myös mummon ”aiamaalle”.
Kotitarveviljely onkin Virossa huomattavasti vähentynyt. Vanhempien sukupolvien joutuessa lopettamaan viljelyharrastuksen peltotilkut kasvavat umpeen. Se on harmillista, sillä perinteen katketessa paljon arvokasta puutarhatietoutta voi jäädä siirtymättä seuraavalle sukupolvelle. Isovanhemmat ovat saattaneet myös kasvattaa hyviä, kestäviä kasvilajikkeita, joista kerättyjä siemeniä ei olekaan kukaan enää kylvämässä.
Virossa luodaan uusia suuntia
Ilmastonmuutoksen myötä Virossa on herätty uudelleen siihen, että kaupungeissa tarvitaan viheralueita monimuotoisuuden ja omavaraisuuden lisäämiseksi. Esimerkiksi Tallinnaan on alettu rakentaa pitkittäispuistoa, joka tulee toimimaan vihreänä käytävänä ihmisille ja pölyttäjille. Sen varrelle kehitetään puisto-, virkistys- ja niittyalueita sekä yhteisöpuutarhoja. Myös Tartossa on kaavoitettu ja perustettu uusia viljelypalstoja asukkaiden käyttöön.
Suomi mukaan kotiviljelyyn?
Heitän suomalaisille haasteen: olisiko vanhan Viron mallin mukainen ”kasvimaa kaikille” Suomeen sopiva ratkaisu? Monissa suomalaisissa taloyhtiöissä mietitään, kuinka houkutella asunnon ostajia. On hankittu yhteiskäyttöpyöriä ja -autoja. Entäpä yhteisöpuutarha omalle pihalle? Omavaraisuuden lisääminen on jatkuvasti kasvava trendi ja puutarhanhoidon sekä yhteisöllisyyden hyvää tekevät vaikutukset ovat tiedossa. Tee ilmastoteko ja perusta ”aiamaa”!
Kirjoittajat: Kelli Merisalu ja Riitta Sutinen, Omnian liiketoiminnan opiskelijat ja Puutarhaliitto ry:n työharjoittelijat
Lisätietoja: puutarhaliitto@puutarhaliitto.fi